Guns’n’Roses – Georgian ulko-, sisä- ja energiapolitiikkaa Saakašvilin valtakaudella

Teksti & kuvat: Mikko Palonkorpi

Julkaistu alunperin teoksessa: Krista Berglund, Susan Ikonen, Teuvo Laitila ja Ville Ropponen (toim.) Löytöretkiä Georgiaan. Tampere, 2014. Vastapaino. s. 228–247.

Nuori vallankumousjohtaja Mikheil Saakašvili kohotti 22. marraskuuta 2003 Georgian parlamentin puhujakorokkeella voitonmaljana huulilleen lämpimän teekupin. Se oli kuulunut juuri tapahtuneen ruusuvallankumouksen syrjäyttäneelle presidentti Eduard Ševardnadzelle, joka oli paennut parlamentista kesken puheensa ja luovuttanut valtansa vaalivilpin vimmastuttamalle oppositiolle. Hopeoituun lasikuppiin liittyi paljon symboliikkaa. Siihen oli kaiverrettu Kreml ja Neuvostoliiton lippu, ja Ševardnadze oli käyttänyt sitä jo toimiessaan Neuvostoliiton ulkoministerinä. Georgian presidenttinä hänet oli nähty televisiossa kuppi edessään lukemattomia kertoja.

Tässä artikkelissa esitellään Georgian keskeisiä poliittisia kysymyksiä Georgian edellisen presidentin Mikheil Saakašvilin valtakaudella, joka alkoi tosiasiallisesti jo tuona päivänä: Etelä-Ossetian ja Abhasian pitkittyneitä konflikteja, Georgian roolia energian kauttakulkumaana, sen vaikeaa suhdetta Venäjään ja haaveita Nato-jäsenyydestä sekä georgialaisen opposition sitkeitä yrityksiä syrjäyttää Saakašvili. Saakašvilin valtakausi päättyi lopulta marraskuussa 2013, kun maan uudeksi presidentiksi valittiin Giorgi Margvelašvili. Saakašvilin kauden tapahtumien vaikutus tulee kuitenkin kestämään Georgiassa vielä hyvin pitkään.

Etelä-Ossetian ja Abhasian konfliktit sekä vuoden 2008 elokuun sota

Etelä-Ossetian ja Abhasian konflikteja on käsitelty perusteellisesti kansallisuuskysymysten näkökulmasta, joten tässä artikkelissa tyydytään esittelemään niiden laajempia, kansainväliseen politiikkaan kytkeytyviä taustoja.

Etelä-Ossetian vuoden 2008 elokuussa käydyn sodan päätyttyä EU teetti tutkimusraportin sodan tapahtumista kansainvälisellä tiedonkeruuvaltuuskunnalla, jota johti sveitsiläinen diplomaatti Heidi Tagliavini. Raportissa todetaan, että Georgia aloitti sotatoimet 7. elokuuta 2008 tykistökeskityksellä Etelä-Ossetian pääkaupunkiin Tskhinvaliin. Georgialaisjoukot iskivät vielä uudestaan Tskhinvaliin ja lähialueille. Seuraavaksi Venäjä aloitti vastahyökkäyksen, jonka jälkeen sen iskut eivät rajoittuneet vain Etelä-Ossetian konfliktialueille vaan ulottuivat syvälle Georgiaan suhteettomalla voimalla. Raportti arvioi Venäjän myös provosoineen tilannetta etukäteen. Se katsoo, ettei kumpikaan osapuolista ollut syytön sotaan, vaikka toteaakin Georgian aloittaneen varsinaiset sotatoimet.

Sodan syitä arvioitaessa on kiinnitetty vain vähän huomiota siihen, että vuodesta 2005 lähtien Georgia oli pyrkinyt johdonmukaisesti kansainvälistämään Etelä-Ossetian rauhanturva- ja sovittelujärjestelyjä. On ilmeistä, että Georgian julkilausumattomana päätavoitteena oli saada Etelä-Ossetian konfliktin sovitteluun ja hallintaan lisää omaan asiaansa myönteisemmin suhtautuvia tahoja sekä saada rauhanturvajoukkojen voimasuhteet muuttumaan niin, että Venäjän ja Venäjään kuuluvan Pohjois-Ossetian rauhanturvaajat olisi joko kokonaan ”pelattu ulos” Etelä-Ossetian operaatiosta tai he olisivat ainakin jääneet rauhanturvaajien joukossa vähemmistöasemaan. Vuodesta 1992 Etelä-Ossetian rauhaa olivat nimittäin valvoneet venäläisten, pohjois-ossetialaisten ja georgialaisten yhteiset rauhanturvajoukot (Joint Peacekeeping Forces), joissa näistä kolmesta kullakin oli 500 sotilaan vahvuus. Georgia vaati tilalle jonkin kansainvälisen järjestön – esimerkiksi YK:n, Etyj:n tai EU:n – mandaatilla toimivan rauhanturvaoperaation, jonka joukot olisi koottu itäisen Euroopan uusista EU-maista ja Ukrainasta.

Ennen sotaa Tbilisi pyrki muuttamaan myös tulitaukoa tarkkailleen yhteisen valvontakomission (Joint Control Comission, JCC) kokoonpanoa. JCC:ssä olivat mukana Georgian, Venäjän ja Pohjois-Ossetian lisäksi Etelä-Ossetian oman hallinnon edustajat. Georgia toivoi, että se korvattaisiin niin sanotulla 2+2+2 -järjestelyllä. Sen toteutuessa komissioon olisivat osallistuneet Georgian, Venäjän ja Etelä-Ossetian hallinnon lisäksi niin sanottu Etelä-Ossetian väliaikaishallinto eli Georgian tukema ”Etelä-Ossetian pakolaishallitus”, EU sekä Etyj.

Onkin mahdollista, että Georgia ryhtyi vuoden 2008 riskialttiiseen sotilasoperaatioon laskelmoidessaan saavansa sodan seurauksena Etelä-Ossetian rauhanturvajärjestelyt siirtymään kansainvälisille, sen omiin intresseihin myönteisemmin suhtautuville tahoille. Mikäli näin oli, Georgia epäonnistui. Tätä kirjoittaessa Venäjällä on lähes 4 000 sotilasta sekä Abhasiassa että Etelä-Ossetiassa, ja joukoille rakennetaan kestävää infrastruktuuria: vuoden 2011 lopulla Venäjän valtionduuma ratifioi päätöksen, jonka mukaan Venäjä tulee pitämään alueilla tukikohtiaan vielä 49 vuoden ajan. Määräajan täyttyessä sopimusta jatketaan automaattisesti 15 vuodella.

Myös konfliktin tarkkailun kansainvälistäminen on ollut Georgian tavoitteena. Tässäkään menestys ei ole ollut kehuttavaa. Vielä ennen vuoden 2008 sotaa YK:llä ja Etyj:llä oli omat tarkkailuoperaationsa kiisteltyjen rajojen tuntumassa, mutta ne jouduttiin lopettamaan pian sodan jälkeen. Sen sijaan Euroopan unioni käynnisti sodan loputtua aseettoman tarkkailuoperaation (EUMM) Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa, joskaan sitä ei ole kyetty toteuttamaan sen mandaatin suomissa rajoissa. Venäjä ei nimittäin päästä tarkkailijoita Etelä-Ossetiaan tai Abhasiaan, vaan heidän täytyy tyytyä seuraamaan turvallisuustilannetta näiden alueiden Georgian-puoleisilla hallinnollisilla rajoilla. EU onkin tätä kirjoitettaessa ainoa kansainvälinen järjestö, joka tarkkailee Georgian konfliktialueita.

Ainoastaan rauhanneuvotteluissa Georgia on edes osittain onnistunut pyrkiessään konfliktiensa kansainvälistämiseen: Sodan jälkeen EU, Etyj ja YK ovat toimineet yhteisesti puheenjohtajina Georgian, Venäjän ja Yhdysvaltojen Genevessä käymissä neuvotteluissa, joihin ovat osallistuneet lisäksi Abhasian ja Etelä-Ossetian omat edustajat. Tosin neuvotteluissa ei ole juuri saavutettu konkreettista edistystä muutoin kuin luomalla konfliktin osapuolien yhteinen välikohtausten ennaltaehkäisyyn ja niihin reagointiin keskittyvä toimielin (Joint Incident Prevention and Response Mechanism). Geneven prosessi on kuitenkin tärkeä foorumi, jossa osapuolet voivat säilyttää neuvotteluyhteyden.

Georgia ei siis sanottavasti hyötynyt sodasta: sen seurauksena Georgian mahdollisuudet palauttaa Abhasia ja Etelä-Ossetia takaisin suvereniteettinsa piiriin vain heikentyivät entisestään. Yhä vastaansanomattomammin niistä tuli osa Venäjän valtapiiriä heti sodan jälkeen, kun Venäjä vanavedessään viisi muuta maata (Nicaragua, Venezuela, Nauru, Vanuatu ja Tuvalu) vihdoin tunnusti Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyden.

Miksei sota syttynyt jo vuonna 2004?

Jo neljä vuotta ennen elokuun 2008 sotaa näytti siltä, että Georgia ja Venäjä olivat ajautumassa täysimittaisen sodan partaalle. Tapahtumat käynnistyivät heinäkuussa 2004, jolloin georgialaiset rauhanturvaajat takavarikoivat Venäjän asekuljetuksia Etelä-Ossetian Tskhinvaliin. Etelä-Ossetiassa tilanne kärjistyi nopeasti: osseetti- ja georgialaisjoukkojen väliset provokaatiot johtivat kiivaaseen laukaustenvaihtoon. Elokuun puolivälissä osapuolet moukaroivat jo toisiaan raskaammilla aseilla. Selkkauksessa kuoli kymmeniä, haavoittui vielä useampia, ja siviiliväestö joutui pakenemaan rajakylistä. Kyseessä oli siis hyvin samankaltainen tapahtumasarja kuin se, joka vuoden 2008 elokuussa johti sotaan. Vielä tuolloin siitä ei kuitenkaan seurannut Georgian ja Venäjän välistä avointa sotilaallista yhteenottoa.

Miksi tilanne kärjistyi sodaksi vuonna 2008 mutta ei vielä vuonna 2004? Vastaus löytyy tarkasteltaessa noiden neljän vuoden aikana tapahtuneita muutoksia niin Venäjän kuin Georgiankin sisä- ja ulkopolitiikassa sekä niiden keskinäisissä suhteissa, Etelä-Kaukasian geopoliittisessa ympäristössä ja kansainvälisessä politiikassa.

Vielä kesän 2004 levottomuuksien aikaan Venäjällä ei ollut voimavaroja muttei myöskään riittävää syytä ottaa Georgian kanssa yhteen: Se ei vielä ollut ehtinyt kokeilla pehmeämpiä keinoja Georgian hallinnon painostamiseksi pois länteen suuntautuvalta kurssilta, eivätkä maiden väliset suhteet olleet saavuttaneet aallonpohjaansa. Lisäksi Venäjällä oli täysi työ yrittää rauhoittaa Tšetšenia ja muut Pohjois-Kaukasian levottomat tasavaltansa. Tšetšenian kapinnallisjohtajat Aslan Mashadov, Šamil Basajev ja Abdul-Halim Sadulajev olivat kaikki vielä hengissä, ja Ahmet Zakajevin kaltaiset emigranttivastarinnan johtohahmot oleskelivat salonkikelpoisina lännen pääkaupungeissa.

Jo pian Etelä-Ossetian kesän 2004 levottomuuksien lientymisen jälkeen Venäjän linja kuitenkin koveni huomattavasti. Syynä tähän olivat syyskuussa Pohjois-Ossetiassa tapahtunut, suurta huomiota saanut Beslanin koulukaappaus sekä Venäjää koetellut terroriaalto. Nyt Venäjä varasi itselleen oikeuden toteuttaa tarvittaessa ennaltaehkäiseviä sotilaallisia iskuja omien rajojensa ulkopuolella. Iskujen erääksi mahdolliseksi kohteeksi arveltiin nimenomaan Georgiaa. Toisaalta kesällä 2004 Venäjän armeijan uudelleenjärjestelyt olivat vielä kesken kahden Tšetšenian sodan jäljiltä.

Kesällä 2004 Venäjällä ei ollut myöskään niin paljon ulkopoliittista liikkumavaraa kuin sillä myöhemmin tuli olemaan sen jälkeen kun se kykeni ottamaan täyden hyödyn pitkään jatkuneesta öljyn ja kaasun korkeasta hinnasta ja maksamaan takaisin ulkomaanvelkansa. Oma merkityksensä oli myös sillä, että Kosovosta ei vielä tullut ennakkotapausta, johon Venäjän oli helppo Etelä-Ossetian ja Abhasian kysymyksissä vedota. Kosovo julistautui itsenäiseksi vasta vuonna 2008 sillä seurauksella, että suurin osa länsimaista tunnusti heti sen itsenäisyyden.

Georgian haluja ottaa sotilaallisesti yhteen Venäjän kanssa vuonna 2004 puolestaan vähensi se, että Georgia oli vielä tuolloin erittäin riippuvainen Venäjästä. Sata prosenttia Georgian tarvitsemasta maakaasusta tuotiin Venäjältä. Vuodesta 2007 lähtien Azerbaidžan on kuitenkin toimittanut Georgialle suurimman osan sen tarvitsemasta maakaasusta, vieläpä halvemmalla kuin Venäjä. Lisäksi Venäjällä oli vielä vuonna 2004 Georgiassa useita sotilastukikohtia, joista se vetäytyi Istanbulin sopimuksen mukaisesti vuoden 2007 lopulla. On vaikea kuvitella, että Georgia olisi suorittanut riskialttiin hyökkäysoperaation Tskhinvaliin tilanteessa, jossa sen olisi pitänyt sitoa samaan aikaan paljon joukkoja ja kalustoa Venäjän Georgian alueella sijanneiden tukikohtien muodostamaa uhkaa vastaan. Venäjän vetäydyttyä sotilastukikohdistaan Georgian alueelle sen sijaan syntyi uudenlainen sotilaallinen valtatyhjiö.

Vielä yksi ero myöhemmin vallinneeseen tilanteeseen oli, että vuonna 2004 Georgia ei vielä ollut lännelle strategisesti niin tärkeä. Baku–Tbilisi–Ceyhan -öljyputki (BTC) oli vasta rakennusvaiheessa, eikä Georgialla vielä ollut öljyn ja kaasun kauttakulkuvaltion asemaa. Sillä ei näin ollut riittäviä syitä toivoa, että Yhdysvallat ja Euroopan valtiot sekaantuisivat Georgian pitkittyneisiin konflikteihin omien energiaintressiensä takia. Rakenteilla olevasta BTC:sta oltiin toki luomassa Venäjästä ja Iranista riippumatonta energiakäytävää Kaspianmereltä Etelä-Kaukasian läpi maailmanmarkkinoille, mutta vasta kun Ukrainan ja Venäjän välille puhkesi vuosina 2005– 2006 vakava kriisi kaasun kauttakulun ehdoista ja kustannuksista, öljyputken merkitys nousi nykyisiin mittasuhteisiin, kun energian käyttämisestä aseena alettiin keskustella vakavammin.

Vuonna 2004 georgialaiset eivät liioin olleet vielä ehtineet lähettää 2 000 sotilastaan Irakiin, mistä amerikkalaiset jäivät Georgialle kiitollisuudenvelkaan. Nato ja EU olivat vasta laajentuneet Baltian maihin ja itäiseen Eurooppaan, ja Georgialle Nato-jäsenyys oli vielä hyvin kaukainen tavoite. Vasta Bukarestin huippukokouksessa huhtikuussa 2008 Nato antoi Georgialle ja Ukrainalle epämääräisen lupauksen jäsenyydestä ilman jäsenyysaikataulua tai jäsenyyteen valmentavaa Membership Action Plan –ohjelmaa (MAP). Bukarestin kompromissi oli kuitenkin jo alun perin vaarallinen. Se jätti Georgian Nato-suhteet välitilaan, jota Georgia saattoi tulkita väärin – kohtalokkain seurauksin.

Edelleen Georgian valtiota oltiin vuonna 2004 vasta rakentamassa edellisen vuosikymmenen kaaoksen jäljiltä, ja maan asevoimat olivat heikossa kunnossa. Amerikkalaisten miljoonilla dollareilla rahoittama ja toteuttama Georgian armeijan eliittijoukkojen kouluttaminen Train & Equip -ohjelmassa oli sekin kesken. Vasta vuoden 2004 jälkeiset runsaat ulkomaiset investoinnit, avustukset sekä ripeä talouskasvu mahdollistivat Georgian puolustusbudjetin moninkertaistamisen.

Oma merkityksensä oli varmasti vielä sillä, että elokuussa 2004 Saakašvili oli huippusuosittu vallankumousjohtaja, joka oli valittu presidentiksi vuoden alussa 97 prosentin ääniosuudella. Neljässä vuodessa Saakašvilin kannatus oli laskenut rajusti, oppositio oli osoittanut mieltään kaduilla lähes yhtäjaksoisesti vuoden päivät, ja Georgian vuoden 2008 presidentin- ja parlamenttivaaleissa oli havaittu samankaltaisia epädemokraattisia piirteitä kuin Venäjän vaaleissa. Tässä tilanteessa ajatus lyhyestä voitokkaasta sodasta, joka siivittäisi presidentin suosion uuteen nousuun, tuntui epäilemättä Saakašvilista houkuttelevammalta.

Yhteenvetona voi sanoa, että monet niistä olosuhteista, jotka olivat estäneet sotaa syttymästä Etelä-Ossetiassa vuonna 2004, muuttuivat seuraavan neljän vuoden aikana sellaisella tavalla, että sodan riski kasvoi huomattavasti. Myös panokset ja retoriikka koventuivat. Koko kevään 2008 Saakašvili puhui siitä, kuinka Georgian kärsivällisyys konfliktien ratkaisun suhteen oli loppumassa.

Georgian ongelmallinen Venäjä-suhde

Usein ajatellaan, että Georgian ja Venäjän välit kiristyivät vasta Saakašvilin valtakaudella. Tosiasiassa ne olivat jännittyneet jo edellisten presidenttien – Zviad Gamsakhurdian ja Eduard Ševardnadzen – aikana. Esimerkiksi Georgian Nato-jäsenyyshanke pantiin vireille jo Ševardnadzen valtakaudella. Venäjän syytöksiä siitä, että Georgia olisi suojellut tšetšeenitaistelijoita Georgian ja Tšetšenian raja-alueella sijaitsevassa Pankisin solassa, oli samaten kuultu jo ennen Saakašvilin valtaannousua.

Itse asiassa Saakašvili yritti kummankin virkakautensa alussa aloittaa suhteet Venäjään puhtaalta pöydältä. Ensimmäisellä kerralla suojasäätä kesti vielä alkuvuonna 2004. Tuolloin Venäjän ulkoministeri Igor Ivanovilla oli merkittävä rooli suostuteltaessa Ševardnadzea ja Adžarian itsevaltaista johtajaa Aslan Abašidzea luopumaan vallasta. Kesään mennessä suhteet olivat kuitenkin jo tulehtuneet pahoin.

Toisella kerralla taas Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kylläkin osallistui Saakašvilin virkaanastujaisiin tammikuussa 2008, mutta länsimaiden tunnustus Kosovon itsenäisyydelle seuraavassa kuussa palautti Venäjän ja Georgian suhteet nopeasti ”jännittyneeseen normaalitilaan”. Ratkaisemattomat konfliktit ovatkin perussyy Venäjän ja Georgian kireisiin suhteisiin.

Elokuun sotaa edeltäneen pahimman vuoden 2004 lisäksi Georgian suhteet pohjoiseen naapuriin ovat olleet hyiset myös vuoden 2007 elokuun ohjuskriisin sekä vuoden 2006 vakoilujupakan takia. Jälkimmäisen yhteydessä Georgia pidätti ja karkotti maasta suurieleisesti neljä venäläisupseeria syytettyinä vakoilusta. Vastatoimina Venäjä lopetti viisumien myöntämisen georgialaisille, veti suurlähettiläänsä kotiin, katkaisi liikenne-, posti-, ja pankkiyhteydet Georgiaan sekä karkotti satoja georgialaisia. Keväällä 2006 georgialaiset viinit ja tunnetut kivennäisvedet Borjomi ja Nabeglavi asetettiin Venäjällä tuontikieltoon.

Venäjän näkökulmasta suurin riski suhteissa Georgian kanssa on väkivaltaisuuksien puhkeaminen uudelleen. Abhasian ja Etelä-Ossetian asukkaista suurimmalla osalla on Venäjän passi, ja konfliktitilanteessa Venäjän tulisi vääjäämättä puolustaa omia kansalaisiaan. Sen lisäksi, että Venäjä on tunnustanut Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyden ja solminut kummankin kanssa diplomaattisuhteet, se on puolustussopimuksilla sitoutunut takaamaan niiden turvallisuuden.

Abhasia ja Etelä-Ossetia ovatkin taloudellisesti täysin riippuvaisia Venäjästä. Silti niiden ja Venäjän välisissä suhteissa on myös kitkaa. Abhasiassa ei katsota pelkästään hyvällä venäläisten kasvavaa osuutta Abhasian talouden avainsektoreilla. Georgian pelko on kuitenkin tähän saakka ollut suurempi kuin pinnan alla kytevä tyytymättömyys venäläisvaltaan. Etelä-Ossetiassa taas opposition presidenttiehdokkaan Alla Džiojevan yllättävän voiton mitätöiminen joulukuun 2011 presidentinvaaleissa sekä siitä seuranneet laajat mielenosoitukset osoittivat, ettei Venäjä voi täysin sanella vallansiirtoa edes kaikkein epädemokraattisimmalla separatistialueella.

Georgian ja Venäjän välisiä suhteita on 2010-luvun alussa kaikesta huolimatta liennytetty pienin mutta käytännöllisin keinoin. Georgia ja venäläiset sähköyhtiöt pääsivät heti vuoden 2008 sodan jälkeen yhteisymmärrykseen Abhasian rajalla sijaitsevan Engurin vesivoimalan sähkön tuotannon jaosta. Moskovan ja Tbilisin sekä Moskovan ja Batumin välille on avattu suoria lentoreittejä. Venäjän ja Georgian välinen vuodesta 2006 saakka suljettuna ollut maaraja Kazbegivuoren tuntumassa avattiin maaliskuussa 2010. Georgia on myöntänyt viisumivapauden kaikille maahan tuleville venäläisille. Venäjä tosin edellyttää georgialaisilta yhä viisumia.

Tärkeä merkkipaalu maiden suhteissa on myös se, että joulukuussa 2011 Georgia suostui hyväksymään Venäjän jäsenyyden Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa. Sitä ennen Georgia oli onnistunut jarruttamaan Venäjän hakemuksen käsittelyä.

Georgian suostumus perustui Sveitsin muotoilemaan kompromissiehdotukseen. Sen nojalla sveitsiläiset yritykset valvovat Venäjän rajanylityspaikkoja Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan ja raportoivat Georgialle tavaroiden ja henkilöiden liikkeistä. Georgialaiset kivennäisvedet pääsivät takaisin Venäjän markkinoille vuonna 2013.

Diplomaattisuhteiden palauttaminen näyttää vaikeammalta. Sille Georgia on asettanut ehdoksi Abhasian ja Etelä-Ossetian miehityksen lopettamisen. Venäjä taas vaatii Georgian lainsäädännön muuttamista siten, ettei laki kiellä saapumista Abhasiaan tai Etelä-Ossetiaan Venäjän puolelta rajaa.

Uusi riskitekijä maiden suhteissa oli Georgian lisääntynyt aktiivisuus Pohjois-Kaukasiassa. Syyskuussa 2010 presidentti Saakašvili esitti YK:ssa pitämässään puheessa vision yhdistyneestä Kaukasiasta, joka muodostaa kulttuurisesti yhden kokonaisuuden ja liittyy tulevaisuudessa eurooppalaisten vapaiden valtioiden perheeseen Georgian esimerkkiä seuraten. Venäjän näkökulmasta siihen kuuluvien Pohjois-Kaukasian tasavaltojen tiiviit yhteydet Georgiaan ovat huolestuttavia, koska niiden seurauksena alueella voi herätä mittavampia demokratiavaatimuksia. Talouden alalla läheisemmät suhteet taas saattavat vähentää Moskovan käytössä olevien taloudellisten keinojen tehoa sen pyrkiessä pitämään Pohjois-Kaukasian tasavaltoja kontrollissaan.

Lokakuussa 2010 Georgia myönsi viisumivapauden Pohjois-Kaukasian tasavaltojen asukkaille vastauksena siihen, että Venäjä myönsi passeja Abhasian ja Etelä-Ossetian asukkaille. Venäjällä tämän katsottiin helpottavan terroristien liikkumista. Vuoden 2012 elokuun lopussa Georgian erikoisjoukot tappoivat terrorisminvastaisessa operaatiossa yksitoista Dagestanin puolelta luvattomasti Georgian ja Venäjän välisen rajan ylittänyttä asemiestä. Syynä Georgian koviin otteisiin oli epäilemättä pyrkimys estää Venäjää kiristämästä välikohtaukseen vedoten jännitystä maiden välillä Venäjän Kavkaz-2012 -sotaharjoitusten alla.

Georgia on myös ärsyttänyt Venäjää tunnustamalla ainoana valtiona maailmassa tšerkessien kansanmurhan. Tämä oli vastaveto sille, että Venäjä tunnusti Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyden. Georgialaiset myös pystyttivät kansanmurhalle muistomerkin Abhasian rajalle. Ilmeisenä pyrkimyksenä oli saada Venäjä näyttäytymään Kaukasian kansoja sortavana imperiumina.

Kansanmurhan tunnustaminen on liittynyt myös georgialaisten imagokampanjaan Venäjän isännöimiä Sotšin vuoden 2014 talviolympialaisia vastaan, koska osa väitetystä kansanmurhasta tapahtui Sotšin alueella. Tšerkessiaktivistit korostavat, että olympialaisten peruskirja kieltää kisojen järjestämisen joukkosurmien paikoilla. Noustuaan valtaan pääministeri ivanišvili otti kuitenkin myönteisemmän kannan Georgian osallistumisesta Sotšin olympialaisiin ja vakuutti Georgian tekevän omalta osaltaan kaikkensa kisojen turvallisuuden takaamiseksi. Lopulta neljä georgialaista urheilijaa osallistui Sotšin kisoihin, huolimatta voimakkaista painostuksesta kisojen boikotoimiseksi. Boikottivaatimuksia voimisti elokuun sotaan osallistuneen venäläisen taistelulentäjän Ivan Nechayevin toimiminen yhtenä olympiasoihdun kantajana sekä kisojen turvallisuusvyöhykkeen ulottaminen Abhasian puolelle.

Georgialaiset haluaisivat nähdä maansa osana Euroopan unionia ja Natoa

Vuoden 2012 syksyiset parlamenttivaalit voittaneen Georgian unelma-oppositiokoalition johtajan Bidzina Ivanišvilin ulkopoliittisena tavoitteena on ollut Georgian suhteiden parantaminen Venäjään. Tässä kysymyksessä hän on haastanut Saakašvilin linjan varsin voimakkaasti. Sen sijaan euroatlanttisen integraation suhteen Ivanišvilin ja Saakašvilin puolueiden välillä ei ole ollut sanottavaa näkemyseroa. Kumpikin on nähnyt sen välttämättömäksi. Tämä kanta on yleinen myös tärkeimpien oppositiopoliitikkojen sekä tavallisten georgialaisten joukossa. Vuoden 2008 presidentinvaalien yhteydessä järjestetyssä kansanäänestyksessä 77 prosenttia äänestäneistä ilmaisi kantanaan, että Georgian Nato-jäsenyys on toivottava.

Vuoden 2012 Naton huippukokouksessa Chicagossa Georgian Nato-jäsenyys ei georgialaisten toiveista huolimatta edennyt. Maalle luvattiin samaa kuin Lissabonin ja Bukarestin huippukokouksissa aiemmin: puolustusliiton jäsenyyttä ilman aikataulua tai jäsenyyteen valmistelevaa MAP-ohjelmaa. Georgia tulkitsi huippukokouksessa annettuja lausuntoja siten, että Naton seuraava huippukokous johtaisi uuteen laajentumiskierrokseen, jossa Georgian jäsenyyttä olisi enää hyvin vaikea lykätä. Puolustusliiton lausumissa sen sijaan korostettiin Naton seuraavan tarkasti Georgian vaaleja sekä demokratian edistymistä.

Georgian kannalta vaarana on, että maan osaksi muodostuu ”Turkin tie”, jolla merkittävistä edistysaskelista huolimatta EU-jäsenyys – ja Turkista poiketen myös Nato-jäsenyys – pysyy saavuttamattomana tavoitteena. Yhteistyötä on joka tapauksessa lisätty. EU on ottanut Georgian osaksi Euroopan naapuruuspolitiikkaa (European Neighbourhood Policy) ja Itäisen kumppanuuden ohjelmaa (Eastern Partnership). Vuonna 2014 Georgia solmi assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa.

Jo ennen vuoden 2008 sotaa Saakašvilin luotsaama Georgia osallistui aktiivisesti Naton rauhanturvaoperaatioihin Kosovossa, Irakissa ja Afganistanissa. Saakašvili pyrkikin presidenttikaudellaan johdonmukaisesti luomaan Georgiasta kuvaa turvallisuuden nettotuottajana. Imagoa pyrittiin vahvistamaan muun muassa kasvattamalla Georgian joukkojen määrä Irakissa 2 000 sotilaaseen samaan aikaan, kun useat muut kotiuttivat joukkojaan. Afganistanissa taas Georgian rauhanturvajoukot ovat Natoon kuulumattomien maiden suurimmat. Viimeksi niiden määrää nostettiin marraskuussa 2012. Georgia on menettänyt operaatiossa jo 29 sotilastaan. On ilmeistä, että Georgian Irak- ja Afganistan-politiikka heijastaa Georgian yrityksiä varmistaa Yhdysvaltain tuki Nato-pyrkimyksilleen.

Vuoden 2008 sota merkitsi näille pyrkimyksille ainakin väliaikaista takaiskua. Onkin erittäin mahdollista, että Venäjä yritti ennen sotaa aivan tietoisesti provosoida Georgiaa käyttämään Etelä-Ossetiassa suhteetonta voimaa tarkoituksenaan vaikeuttaa Georgian yrityksiä liittyä Natoon. Varmaa on tosin, että Yhdysvallat joutui Georgian ja Venäjän välisessä konfliktissa hankalaan välikäteen. Yhtäältä Yhdysvallat joutui jättämään yhden lojaaleimmista liittolaisistaan yksin sen taistellessa ylivoimaista vihollista vastaan. Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ollut halua ottaa sotilaallisesti yhteen maailman toiseksi suurimman ydinasevallan kanssa. Sitä paitsi se tarvitsi Venäjän tukea ydinasekiistassaan Iranin kanssa. Olisihan Venäjä YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä joka tapauksessa pystynyt veto-oikeudellaan estämään Etelä-Ossetian konfliktia koskevat päätöslauselmat.

Georgian, Venäjän ja Naton suhteiden dynamiikassa on kiinnostavaa myös se, että toimissaan Etelä-Ossetian ja Georgian kanssa Venäjä pyrki selvästi jäljittelemään Naton toimia Kosovon ja Serbian suhteen. Aivan kuten Nato oli Kosovon sodassa vuonna 1999 tehnyt Venäjän liittolaisen Serbian kanssa, Venäjä kutsui nyt omaa sotilasoperaatiotaan rauhaanpakottamisoperaatioksi, jonka se oikeutti väitteillä Etelä-Ossetiassa tapahtuneista ”etnisistä puhdistuksista” ja ”kansanmurhasta”. Venäjä myös pakotti ilmapommituksilla Georgian polvilleen samalla tavalla kuin Nato oli pakottanut Serbian polvilleen.

Georgian pyrkimys integroitua länteen on kuvastunut myös sen talouspolitiikassa, jossa on omaksuttu ultraliberalistinen linja. Maassa on viety läpi sokkiterapiaan verrattavia talousuudistuksia. Mallia on haettu muun muassa Virosta, jonka entinen pääministeri Mart Laar toimi Saakašvilin talouspoliittisena neuvonantajana. Toisin kuin Virolla, Georgialla ei kuitenkaan ole käytössään EU:n turvaverkkoja tai sosiaaliohjelmia, jotka pehmentäisivät vapaan markkinatalouden vaikutuksia yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleviin. Saakašvilin kaudella Georgia kylläkin paransi sijoitustaan joillakin talousindikaattoreilla mitattuna.

Erityinen ylpeydenaihe Saakašvilille oli hyvä sijoitus Heritage Foundation -aivoriihen ja Wall Street Journalin taloudellisen vapauden indeksissä. Muilla mittareilla mitattuna talouden tila ei kuitenkaan ole näyttäytynyt yhtä ruusuisena. Esimerkiksi Georgian puolustusmenot kymmenkertaistuivat Saakašvilin ensimmäisellä valtakaudella.

Georgia kaasun ja öljyn kauttakulkumaana

Georgia on Euroopan energiaturvallisuuden kannalta merkittävä maa, koska sen kautta kulkevat ainoat sekä Venäjän että Iranin alueen kiertävät öljyn ja kaasun kuljetusreitit Kaspianmereltä länteen. Azerbaidžanin, Georgian ja Turkin muodostaman niin sanotun Etelä-Kaukasian energiakäytävän kautta kulkee arviolta kaksi prosenttia maailmanmarkkinoiden öljystä ja prosentti kaasusta. Idän ja lännen yhdistävän energiakäytävän lisäksi Georgian läpi kulkee pohjoisesta etelään kaasuputki Venäjältä Armeniaan. Etelä-Kaukasian kaasuputki (SCP) otettiin käyttöön vuonna 2007.

Georgia ja Venäjä kiistelevät yhä siitä, pyrkivätkö venäläiset joukot elokuun 2008 sodan aikana vahingoittamaan kaasu- ja öljyputkia tai muuta energiainfrastruktuuria Georgiassa. Selvää näyttöä tästä ei ole. Baku–Tbilisi–Ceyhan -öljyputki jouduttiin sulkemaan kahdeksi viikoksi, mutta syynä oli kaksi päivää ennen konfliktin alkua tapahtunut sabotaasi öljyputken Turkin puoleisella osuudella. Myös SCP-kaasuputki oli 48 tunnin ajan poissa käytöstä tihutyön vuoksi. Sodalla ei kuitenkaan ollut suoranaisia vaikutuksia kahden tärkeimmän putken toimintaan. Sen sijaan BP, entinen British Petroleum, joutui taistelujen takia sulkemaan Etelä-Ossetian rajan tuntumassa sijaitsevan Baku–Supsa -öljyputken, koska öljykuljetusten katsottiin olevan liian vaarallisia työntekijöille ja ympäristölle. Putki avattiin uudelleen marraskuun alussa 2008. Seisokin vaikutukset öljyn vientiin olivat vähäiset, koska juuri ennen sodan alkua putki oli ollut melkein kahden vuoden mittaisella huoltotauolla. BP:n mukaan yksikään sen operoimista öljy- tai kaasuputkista ei vaurioitunut sodassa. Myöskään Supsan öljyterminaali, joka sijaitsee aivan venäläisjoukkojen valtaaman Potin satamakaupungin eteläpuolella, ei kärsinyt vaurioita.

Sen sijaan Etelä-Ossetia jäi ilman kaasutoimituksia sen jälkeen, kun ainoa venäläistä kaasua Georgian kautta Etelä-Ossetiaan toimittava putki vaurioitui. Seuraavaksi kiisteltiin siitä, kenen vastuulla putken korjaaminen oli. Etelä-Ossetia syytti Georgiaa poliittisesta kiristyksestä, kun se ei suostunut korjaamaan putkea. Sen jälkeen, kun Venäjä sai vuonna 2009 päätökseen kolme vuotta aiemmin aloittamansa suoran kaasuputken rakentamisen Pohjois-Ossetiasta Etelä-Ossetiaan, alue ei enää ole ollut kaasun suhteen riippuvainen Georgiasta.

Viime kädessä keskeinen kysymys on se, että Georgia ei kykene uskottavasti palauttamaan strategisesti tärkeää rooliaan energian kauttakulkumaana, jollei se ole turvallinen, vakaa ja luotettava valtio – ei ainoastaan taloudellisesti vaan myös poliittisesti ja sotilaallisesti. Abhasian ”ensimmäisen sodan” (1992–1993) jälkeen Georgialta kului kuusi vuotta täyttää nämä kolme ehtoa, ennen kuin vuonna 1999 voitiin tehdä päätös BTC-öljyputken rakentamisesta. Vuoden 2007 marraskuun alun rajut mellakat kasvattivat Georgiaan tehtävien investointien poliittista riskiä. Elokuun 2008 sota puolestaan kasvatti sotilaallista riskiä. Vaikka Georgian tilanne on huomattavasti vakaampi kuin 20 vuotta sitten, maalla on yhä täysi työ vakuuttaa ulkomaiset sijoittajat vaadittujen ehtojen täyttymisestä.

Saakašvilin myrskyinen kausi – ruusuvallankumouksesta katuparlamentteihin

Mikheil Saakašvilin presidenttikausi päättyi vuoden 2013 marraskuussa, kun hän oli hallinnut Georgiaa perustuslain sallimat kaksi perättäistä viisivuotiskautta. Vain vuotta aiemmin oli näyttänyt mahdolliselta, että Saakašvili olisi presidenttikautensakin päätyttyä voinut tosiasiassa jatkaa maan johtamista samaan tapaan kuin Vladimir Putin Venäjällä. Saakašvilin toisen kauden lopussa hänen suosionsa oli kuitenkin ennätyksellisen matalalla. Presidentinvaalien alla tehdyn mielipidemittauksen mukaan enää ainoastaan 15 prosenttia georgialaisista suhtautui häneen myönteisesti.

Vielä ennen syyskuuta 2007 presidentti Mikheil Saakašvilin vastainen oppositio oli hyvin hajanainen. Sen rivit yhdisti hänen entisen puolustusministerinsä Irakli Okruašvilin pidätys. Okruašvili oli suututtanut Saakašvilin perustettuaan avoimesti tämän hallinnon haastavan uuden puolueen. Nyt häntä syytettiin muun muassa rahanpesusta. Hallinnon vastainen mielenosoitus ruusuvallankumouksen neljäntenä vuosipäivänä 2. marraskuuta keräsi Tbilisin kaduille kymmeniätuhansia mielenosoittajia. Saakašvilin johtaman ruusuvallankumouksen iskulause oli ollut ”Georgia ilman Ševardnadzea”, nyt mielenosoittajat vaativat Georgiaa ilman presidenttiä. Kun mellakkapoliisi viisi päivää myöhemmin hajotti mielenosoitukset, satoja mielenosoittajia loukkaantui. Lopulta Saakašvili julisti maahan poikkeustilan, lakkautti määräajaksi yksityisiä televisiokanavia ja määräsi ennenaikaiset presidentinvaalit pidettäväksi 5. tammikuuta 2008.

Okruašvilin pidätyksen, entisen pääministerin Zurab Žvanian selvittämättömän murhan sekä Saakašviliin kohdistuneiden korruptiosyytösten lisäksi Georgian opposition liikehdinnän taustalla oli tyytymättömyys ultraliberalistiseen talouspolitiikkaan sekä sen vaikutuksiin tavallisen kansan elämään. Oppositio oli tyytymätön myös vallan keskittymiseen presidentille ja hänen puolueelleen. Huolestumista aiheutti edelleen se, että riippumattomiksi tarkoitetut instituutiot kuten oikeuslaitos ja keskusvaalilautakunta olivat presidentin ohjailtavissa.

Vielä toukokuussa 2005 Yhdysvaltain presidentti George W. Bush oli valtiovierailullaan kuvannut Georgiaa Kaukasian alueen ”vapauden majakaksi”. Väitteet hallinnon autoritaarisuudesta ja vallan keskittymisestä presidentin käsiin sekä mellakat marraskuussa 2007 kuitenkin himmensivät Georgian demokraattista imagoa. Georgian tärkeimmälle tukijalle Yhdysvalloille opposition syytökset olivat erityisen kiusallisia, koska venäläisen demokratian puutteita oli lännessä – myös Yhdysvalloissa – kritisoitu ankarasti aivan samoista syistä. Toisaalta on kuvaavaa, etteivät mellakkapoliisin kovat otteet mielenosoittajia kohtaan Tbilisissä nostattaneet Washingtonissa suurta vastalauseiden myrskyä, toisin kuin vastaavat välikohtaukset Pietarissa tai Moskovassa.

Saakašvili itse vähätteli marraskuun 2007 levottomuuksia, kutsui niitä ulkoapäin järjestetyksi yritykseksi horjuttaa Georgian vakautta ja antoi epäsuorasti ymmärtää jälkien johtavan Venäjälle. Näin osat olivat vaihtuneet: aikanaan sekä Georgian ruusuvallankumous että Ukrainan oranssi vallankumous oli Venäjällä kuitattu lännen organisoimiksi ja rahoittamiksi hankkeiksi. Syntipukiksi Saakašvilin hallinto nimesi georgialaisen media-alan suurliikemiehen Badri Patarkatsišvilin, joka sekä rahoitti mielenosoituksia että välitti niistä suoria lähetyksiä omistamallaan televisiokanavalla. Sen jälkeen kun Patarkatsišvili kuoli Lontoossa helmikuussa 2008, hänen televisiokanavansa alkoi myötäillä tiukasti saakašvililäisen hallinnon linjaa.

Tammikuussa 2008 Mikheil Saakašvili valittiin ensimmäisellä äänestyskierroksella 53 prosentin ääniosuudella uudelle viisivuotiskaudelle Georgian presidenttinä. Neljässä vuodessa hänen kannatuksensa oli silti lähes puolittunut.

Opposition yritykset kaataa Saakašvili eivät laantuneet toisellakaan kaudella. Keväällä 2010 oppositio järjesti toistuvia katumielenosoituksia ja esitti uhkavaatimuksia. Toukokuussa 2012 mellakkapoliisit hajottivat väkivalloin mielenosoituksen, jolla pyrittiin estämään itsenäisyyspäivän sotilasparaati. Syntyneissä levottomuuksissa kuoli kaksi ja kymmeniä loukkaantui.

Syksyllä 2011 Georgian sisäpoliittinen kamppailu sähköistyi, kun hyväntekeväisyyteen aiemmin keskittynyt miljardööri Bidzina Ivanišvili ilmoitti yllättäen perustavansa uuden oppositiopuolueen. Ivanišvili tuli mukaan politiikkaan Georgian poliittisen eliitin ulkopuolelta. Toisin kuin useat aiemmat opposition kärkinimet kuten Nino Burdžanadze, Sozar Subari ja Irakli Alasania, hän ei ollut osallistunut Saakašvilin hallintoon. Ivanišvililla oli kuitenkin mahtava ase: sitten vuoden 2008, jolloin upporikas Badri Patarkatsišvili osallistui presidentinvaaleihin, yhdelläkään oppositiopoliitikolla ei ole ollut käytössään hänen omaisuutensa vertaisia resursseja.

Poliittisesti kokematon Ivanišvili antoi lyhyessä ajassa useita harkitsemattomia lausuntoja. Konservatiivisessa maassa, jossa kansa tukeutuu ortodoksiseen kirkkoon, on vaikea menestyä korostamalla maallista identiteettiä. Myös Ivanišvilin väite, että Georgia oli aloittanut vuoden 2008 sodan, otettiin vastaan ristiriitaisesti, vaikka sitä onkin hankala kiistää.

Ivanišvilin mukaantulo sai aikaan paniikkireaktion valtapuolueessa. Hänen linjattuaan yhdeksi ulkopoliittisista tavoitteistaan suhteiden parantamisen Venäjään häntä alettiin syyttää liian läheisistä suhteista Venäjän johtoon. Pian sen jälkeen, kun Ivanišvili lähti mukaan politiikkaan, Saakašvili riisti häneltä Georgian kansalaisuuden. Syyksi ilmoitettiin, että Ivanišvili oli saanut Ranskan kansalaisuuden, mutta on ilmeistä, että taustalla oli halu rajoittaa Ivanišvilin toimintamahdollisuuksia. Georgian kansalaisuus palautettiin sen jälkeen, kun hän luopui Ranskan kansalaisuudesta. Aiemmin hänellä oli ollut myös Venäjän kansalaisuus, mutta siitä hän oli jo luopunut.

Myöhemmin Saakašvili vaikeutti Ivanišvilin johtaman Georgialainen unelma – Demokraattinen Georgia -oppositiokoalition toimintaedellytyksiä muilla tavoilla. Ivanišvilille langetettiin esimerkiksi miljoonien eurojen sakot vaalirahoitusta säätelevien lakien rikkomisesta. Niitä tiukennettiin tuntuvasti hänen lähdettyään mukaan politiikkaan. Vuoden 2012 parlamenttivaaleissa oppositio tukeutui paljolti Ivanišvilin henkilökohtaiseen omaisuuteen, kun taas hallitseva puolue hyödynsi hallinnollisia resursseja.

Ruusuvallankumouksen jälkeisessä Georgiassa oli tehty selkeä valinta vakauden ja turvallisuuden hyväksi demokratian kustannuksella. Saakašvilin hallinnon saavutukset maan vakauttamisessa olivatkin kiistattomia: Georgian sisäinen turvallisuustilanne kohentui konfliktialueita lukuun ottamatta huomattavasti, rikollisuus vähentyi ja alemman tason korruptio saatiin kitkettyä lähes kokonaan. Demokratian polkeminen kuitenkin näkyi siinä, että maan vankilat olivat täyteen ahdettuja eikä ihmisoikeustilanne kestänyt päivänvaloa. Hyvänä esimerkkinä tästä oli juuri ennen vuoden 2012 parlamenttivaaleja tapahtunut vankilaskandaali. Sen yhteydessä julkitulleet Georgian vankiloissa salakuvatut videot vankien pahoinpitelyistä, kidutuksista ja raiskauksista vaikuttivat ratkaisevasti opposition voittoon.

Saakašvilin hallinnon tekemä valinta vakauden puolesta oli toki ymmärrettävä: sodan uusiutumisen uhka lisäsi yhteiskunnan turvallisuushakuisuutta. Tätä uhkaa kylläkin käytettiin myös autoritaarisen poliittisen järjestelmän oikeuttamiseen. Ymmärrettävää on sekin, että rehottavan rikollisuuden kitkeminen nähtiin maan haasteista tärkeimpänä. Olihan talouden vakaus ennakkoehto ulkomaisille investoinneille.

Sen jälkeen, kun maan turvallisuustilannetta on saatu parannettua, aidon, edustuksellisen demokratian vahvistamisen merkitys on korostunut. Tämä on ilmeistä senkin perusteella, että useiden Georgian sisä-, ulko-, turvallisuus-, ja energiapolitiikan ongelmakohtien ratkaisun yhtenä edellytyksenä ovat edistysaskeleet demokratiassa. Vain aidosti demokraattinen Georgia voi esimerkiksi olla tulevaisuudessa Etelä-Ossetialle ja Abhasialle edes jollain lailla houkutteleva vaihtoehto. Samoin vain toimiva demokratia ja vapaa media voivat vähentää abhaasien ja osseettien pelkoja georgialaisen kansalliskiihkon uudesta noususta. Ilman niitä normaali luottamus ei voi palautua. Sisäpoliittisen vakauden näkökulmasta taas on tärkeää, ettei vallanvaihdosten tarvitse enää tapahtua katumielenosoituksiin ja muihin ulkoparlamentaarisiin keinoihin tukeutuen.

Tätä taustaa vasten Georgian unelma -oppositiokoalition vaalivoitto vuoden 2012 parlamenttivaaleissa oli historiallinen. Vaalit olivat toistaiseksi Georgian vapaimmat ja rehellisimmät. Ensimmäisen kerran Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen valta vaihtui ilman vallankumousta tai väkivaltaa. Välittömästi vaalien jälkeen Saakašvilin puolue tunnusti tappionsa ja siirtyi oppositioon. Koska Saakašvilin puolue sai kuitenkin yli 40 prosentin kannatuksen, Ivanišvilin johtamalla uudella hallituksella oli kuitenkin aluksi vastassaan vahva ja kokenut uusi oppositio. Lisäksi poliittinen järjestelmä säilyi presidenttijohtoisena Saakašvilin virkakauden loppuun saakka. Demokratian kannalta usean valtakeskuksen samanaikainen olemassaolo on kuitenkin hyvä asia, koska poliittisten instituutioiden välinen vallanjako, tasapaino ja keskeinen kontrolli puuttuivat aikaisemmasta ”yksipuoluejärjestelmästä”.

Georgian unelma -koalition voitonjuhlat Tbilisin Vapauden aukiolla 1. lokakuuta 2012 parlamenttivaalien tuloksen selvittyä. (video: Mikko Palonkorpi).  

Georgian tulevaisuuden kannalta keskeisiä ovat seuraavat kysymykset: Kuinka Georgian unelma –koalition johtama hallitus ja samasta puolueesta vuoden 2013 vaaleissa valittu presidentti Giorgi Margvelašvili pystyvät yhdessä lunastamaan lupaukset hallinnon aikaisempaa suuremmasta avoimuudesta ja demokraattisemmista vaaleista? Kuinka paljon kaventuneiden valtaoikeuksien nojalla tehtäväänsä hoitava Margvelašvili ja Ivanišvilin manttelinperijäkseen nimeämä pääministeri Irakli Gharibašvili kykenevät lopulta kohentamaan Georgian suhteita Venäjään ja separatistialueisiin? Uskoa Georgian nuoren demokratian kypsymiseen ja vakautumiseen pitkän kuohunnan kauden jälkeen valaa ainakin se, että Saakashvilin hallinnon avainhenkilöihin kohdistuneen ”kostokampanjan” jälkeen Ivanišvili jätti omasta aloitteestaan sekä pääministerin tehtävät että päivänpolitiikan.

Kirjallisuutta

Asmus, Ronald D. (2010), A little war that shook the world. New York, Palgrave MacMillan.

Cheterian, Vicken (2008), Georgia’s rose revolution: Change or repetition? Tension between state-building and modernization projects. Julkaisussa: Nationalities Papers 36 (4), 689–712.

Cornell, Svante E. & Frederick Starr (toim.) (2009), The guns of August 2008 – Russia’s war in Georgia. New York, M. E. Sharpe.

De Waal, Thomas (2010), The Caucasus – an introduction. Oxford, Oxford University Press.

Independent international fact-finding mission on the conflict in Georgia (IIFFMCG – CEIIG) Report I, II & III. 2009.

Niedermaier, Ana (toim.) (2008), Countdown to war in Georgia – Russia’s foreign policy and media coverage of the conflict in South Ossetia and Abkhazia. Minneapolis, East View Press.

Talvitie, Heikki (2011), Georgia 2008: “Kaukasia opettaa”. Teoksessa: Pekka Visuri, Timo Hellenberg, Heikki Talvitie & Risto Volanen (toim.), Myrskyn silmässä – Suomi ja uudet kriisit. Helsinki, WSOY.