Bussipysäkillä. Jalankulkuväylää pitkin könysi vatsakas varttiturre molempien kaistojen leveydeltä. Äijä ohitti dösiksen alleviivatun hitaasti, tuijottaen tiukasti silmiini. Päästyään parin metrin päähän pysäkistä äijä kääntyi pahaenteisesti ja palasi eteeni esittämään haasteensa: ”onks tupakkaa?”

Ikäiseni miehet ymmärtävät tätä valaistujen katujen koodikieltä.

Vastaan: ”ei oo, eikä kiinnosta painiminenkaan, on ollut muutenkin paska päivä”.

Tonnin uudet pokat päässä ei ollut suurempaa intoa tatamille, eikä muutenkaan. Bussipysäkki alkoi mielessäni muodostaa nyrkkeilykehää ympärillemme. Ulkovaatteeton alfa-karju tuijotti pistävästi, ja seisoi iskuetäisyydellä kehän vastakkaisessa kulmauksessa. Vastapelurin hengityksessä döfäsi brenkku. Sellainen valmentaja. Pakista päätellen (kolme kertaa isompi kuin itselläni) oli lajia harjoitettu ennenkin. Kehä oli laidaltaan avoin, joten arvioin pääseväni juoksemalla karkuun.

Haastemies jatkoi dialogia edelleen uhkaavalla sävyllä: ”oletko hesalaisia?”

Vastasin: ”Joo, syntyperäinen”. Jäin odottamaan ensimmäistä koukkua.

Seurasi piinaavan pitkä hiljaisuus, molemminpuolista mittailua ja katseiden vaihtelua. Yllättäen aggressori murahti muuttaneensa iltapäivällä Kainuusta Helsinkiin. Kainuusta! Olin juuri keskeytyksen tullessa kuuntelemassa Jari Rättyän biisiä, jossa stoorin pääosissa ovat viina, väkivalta, Kainuu ja näköalattomuus. 

Yhteensattuma alkoi naurattaa ja kiristynyt tilanne osoitti de-eskalaation merkkejä. Äijä kysyi, olenko koskaan käynyt Kainuussa. Vastasin kehumalla Kainuun avaria maisemia ja ainutlaatuista luontoa. Kerroin kuuntelevani parhaillaankin kainuulaista laulajaa. Ukon kireys suli spontaaniksi hämmästykseksi. Nyrkin sijasta tuli käsipäivää. Hyvä ettei halannut. Yhdessä hehkutettiin vielä Kainuun karhuja ja susia. Lopuksi ohjasin takittomana taapertavan miehen tien päässä odottavaan baariin. Jäähyväisinä hän esitti toivomuksen, että tavattaisiin useamminkin. Oli kai saanut muutettua ennakkoluulojaan helsinkiläisistä.